Täytyy sanoa,että tarinasi kuulosti aika tutulta. Laiskuus lukiossa ja autokoulussa jne. Minä olen aina ollut laiska eikä minultakaan noiden perusasioiden hoitamiseen ole aina oikein löytynyt motivaatiota... Eikä huumeiden käyttö ole varmastikaan helpottanut tätä ongelmaa.
Mutta minulla ei kyllä ole oikeastaan ikinä tainnut olla kummempaa masennusta(mitä nyt joskus pirin tai essojen jäljiltä).
Mutta minulla on aina ollut se asenne,että en jaksa murehtia/stressata turhista tai oikeastaan paljon muustakaan... Olen oikeastaan aika tyytyväinen elämääni

ps.Tähänhän voisi joskus essoissa avautua oikein kunnolla

Edit:Taisi mennä vähän otsikon ohi. En nimittäin tunne itseäni surulliseksi...

-- Edited by alypaa at 15:18, 2004-11-25

voi teitä...

*ryhmähali*

Aloin sitten kirjoittaa itsestäni ja tunteistani ja tekstiä tuli. Toivottavasti joku jaksaa lukea loppuun asti.


Mulla menee nykyään tosi hyvin. Vaikka välillä tulee pientä masennusvoimattomuutta ja surullisuutta ja toisinaan epämääräistä ahdistusta, niin että haluaisi mennä sikiöasentoon peiton alle nurkkaan silmät kiinni, niin saan pidettyä kokonaisuuden hyvin hallinnassa, enkä reagoi jokaiseen epäonnistumiseen enää hirveän voimakkaasti.

Se että elämä on hauskaa, ei ole koskaan ollut itsestään selvää. Seitsemänvuotiaana muistan olleeni onnellinen ajatellen, etten halua kasvaa siitä vanhemmaksi, mutta kyllä sitä on tullut kasvettua. Ala-asteella oli jo selvästi masennusta. Tunsin olevani koulussa ulkopuolinen, vaikka kavereitakin oli. Stressasin muista ihmisistä, enkä käyttäytynyt luonnollisesti. Siihen aikaan mietin, miten olisi helpointa tappaa itsensä, ja yhden kaverin luona, synttärit tai jotkut muut pileet oli menossa, seisoin kerrostalon yläkerroksen parvekkeen kaiteen päällä harkiten hyppäämistä. En onneksi hypännyt.

Yläasteelle mennessä olin tyytyväinen muutoksesta. Ihmisiä vaihtui ympärillä, mikä oli positiivista. Siellä oli kaiketi välillä oikein mukavaakin, mutta tunsin itseni monissa tilanteissa sivustatarkkailijaksi. Olin usein hiljaa ja tarkkailin, mitä muut tekevät olematta varsinaisesti edes paikalla. Olisin yhtä hyvin voinut olla vaikka pala seinää ja toteuttaa tehtäväni yhtä hyvin. Suurimman osan ajasta vietin pään sisällä miettien eri tapoja katsoa maailmaa ja muodostaen jonkinlaista maailmankuvaa. Itselleni olin ankara. Mitä tahansa teinkin, moitin itseäni automaattisesti pitkän aikaa siitä. Sisäinen lannistaja oli vahvoilla. En hyväksynyt itseäni tarpeeksi hyväksi muiden ihmisten joukkoon ja itse eristin itseäni. Jossain vaiheessa, kun aloin dokaamisen kautta saada paljon kavereita ja sosiaalisia tilanteita vähillä estoilla, vähenivät ongelmat. Koulussa pärjäsin hyvin, mutta se oli itsestäänselvyys. Olin aikaisemminkin pärjännyt niin ei siinä mitään erityistä ollut. Muistot vähän sekaisin päässä. Välillä meni oikein hyvin pidemmänkin aikaa ja välillä ujous ja riittämättömyys olivat vahvoilla, jolloin jännitin kaikkia asioita kohtuuttomasti.

Sitten lukioon. Paljon koulua ekana vuonna, mutta sain hyviä numeroita tekemättä oikein mitään. Pilvenpoltto lisääntyi vähitellen. Ajattelin jatkuvasti omaa paikkaani maailmassa. Millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä ja mitä enemmän ajatteli, sitä enemmän siltä tuntui. Maailma on iso, minä olen pieni. Samalla aloin koulussa eristäytyä muista ihmisiltä. Olin mielummin yksin. Tuli masennusta, joka ruokki ajattelua, joka ruokki masennusta. Elin, niin, sumussa. Koulussa tunnin jälkeen cd-soittimesta musiikkia, silmät kiinni ja hetkeksi jonnekin muualle. Sitten seuraava tunti, seuraava välitunti, seuraava päivä, seuraava viikko. Sosiaaliset tilanteet ahdistivat. En jaksanut muita ihmisiä tai niiden juttuja. Ajatusrakennelmat pyörivät päässä jatkuvasti; niitä ei saanut työnnettyä sivuun. Piti saada selville, mitä helvettiä mä täällä teen ja minkä takia maailma on sellanen kun se on. Tilanne kärjistyi, kun koulussa tekemättömät työt kasaantuivat ja ajatus sinne menemisestä ahdisti niin paljon, että aloin käydä psykologilla.

Eihän se psykologi auttanut. En osannut enkä halunnut selittää sille, miltä tuntuu. Pilvenpoltosta ei voinut kertoa, koska sen kohdalla vaitiolovelvollisuus ei olisi välttämättä pitänyt. Kaikista sen jutuista jäi vaan tyhmä olo, että ihan kun en olisi ite noita ajatellut. Asetin sitten kesän alun pisteeksi, jota koitin tavoitella ja jonka odotin ratkaisevan kaikki ongelmat. Eihän se niitä poistanut, mutta lievitti kyllä. Loma ja aurinko helpottivat tilannetta. Jatkuva ajattelu oli vieläkin hyvin voimakkaana, mutta se ei haitannut. En olisi edes halunnut siitä irti.

Kesästä seuraavaan syksyyn ja talveen polttelu lisääntyi jatkuvasti. Koulussa olin jo omaksunut ja hyväksynyt sen, että voin olla yksin ja tehdä omia juttuja. Luin filosofiaa ja kaikki ikuisuuskysymykset pyörivät mielessä koko ajan. Tunsin, että tehtävä on saada maailmankuva jonkinlaiseen tasapainoon. Jos en ollut selvittänyt itselleni jotain kohtaa, se jäi päähän kunnes keksin jonkin ratkaisun. Kaiken piti tietysti olla yhteensopivaa aikaisempien päätelmien kanssa. Ja kaikki aikaisemmat päätelmät uudistuivat jatkuvasti, kun niitä analysoi tarkemmin ja huomasi epäkohtia. Loppumaton prosessi. Aloin polttaa pilveä koulussa. Päivät saattoivat mennä siihen, että aamulla käy savuilla. Kun ne laskevat, niin miksipäs ei uusia. Sitten vielä kolmannet ja päivä onkin ohi. Luin omia kirjoja tunneilla, jos en jaksanut keskittyä asiaan. Koeviikolla luin kurssikirjan läpi, kävin tekemässä kokeen ja pärjäsin. Motivaatio kuitenkin alhaalla.

Yksi ikuisuusprojekteista oli selvittää tiedostamattomat pelkoni pois. Aina jos tunsin oloni epämiellyttäväksi jossain tilanteessa, mietin minkä takia, mikä se tunne on ja mistä se on peräisin. Vähitellen sain raivattua paljon turhia pelkoja päästä ja olin itsevarmempi. Toinen projekti oli saada mielipiteiden perusteet kaivettua esille. En halua olla jotain mieltä, jos minulla ei ole mitään perusteita olla sitä mieltä. Ainut vaan että perusteita ei löytynyt. Millekään. En viitsi väittää vastaan kenellekään, sanoa olevani oikeassa, sillä yhtä hyvin se toinen saattaa olla oikeassa. Eivät omat mielipiteeni ole parempia sen takia, että ne ovat minun. Ei sitä totuutta saa kuitenkaan selville. Sen olin sentään oppinut, että kaikkea voi aina epäillä. Omia ajatuksia kaikkein helpoiten. Se alkoi vähitellen syömään persoonaa pois. Kaikki ajatukset lopulta päätyivät äärimmäiseen relativismiin. Kaikki on saman arvoista, mikään ei ole mitään parempaa. Arvot ovat vain keksittyjä. Joten en halua pitää arvoja. Päädyin yrittämään olla täysin neutraali, objektiivinen... tarkkailija. Yritin katsoa maailmaa laittamatta siihen mitään omaani.

Tämä oli tietenkin mahdotonta. Masennus ja ahdistus tulivat takaisin ja vahvistuivat ajan myötä. Kevään poltin pilveä päivittäin ja elin jatkuvassa kriisissä, jota ei päässyt pakoon. Lopulta kun tuntui, että jos ahdistus vielä kasvaa niin en vain yksinkertaisesti kestä, hajoan, tuli pieni välähdys. Muistin millaista joskus aikaisemmin oli ollut. Olin ollut onnellinen, ajatellut, ettei asioista kannata turhaa huolehtia, se on vain elämää. Kun muistin, miten paljon parempi olo voi olla ihan ilman mitään syytä, sain käännettyä pahan olon lievään laskuun. Vähitellen olo helpottui. Masennuksesta ei ollut helppo päästä irti. Se surkea tyhjä harmaa mitäänsanomaton itsesäälin tunne vetää puoleensa, eikä halua lähteä. Kevään mennessä pidemmälle sekin lähti melko hyvin pois ja olo oli helpottunut. Samalla aloin olla tekemisissä nykyisen tyttöystäväni kanssa ja jouduin myöntämään, että myös minulla on arvoja, myös minä voin sanoa mikä on mielestäni hyvää ja mistä pidän. Ei se helppoa ollut, mutta revin relativismikriisini ilolla pois.

Samalla luin Kierkegaardia ja Nietzscheä, joista ensimmäinen auttoi relativismin kanssa paljon. Hänen äärimmäisen subjektivistinen näkemyksensä pakotti halveksimaan vanhaa pyrkimystä objektiivisuuteen sen mahdottomuuden takia ja luomaan itse elämää ja arvoja. Ahdistus oli myös yksi tuon tanskalaisen teemoista ja siitä lukemalla sai omiakin kokemuksia järjestykseen. Nietzsche taas antoi tunteen, että kriisit ovat olleet hyväksi itsetuntemuksen ja voisi jopa sanoa itsepuhdistuksen kannalta.

Kesän aikana olo vain parani. Aluksi olin vielä puhki ja epävarma rankasta psyykkisestä kaudesta, mutta toivuin hyvin. Annoin sille nimen Ensimmäinen kesä, koska tuntuu, että pystyin ensimmäistä kertaa nauttimaan siitä. Nyt syksyllä taas aikaisemmat ongelmat tuntuvat välttämättömiltä mutta kaukaisilta. Niiden ansiosta tunnen itseni erittäin hyvin, pystyn elämään melko tasapainoisesti ja olen saanut lukuisia uusia tunteita. Jossain vaiheessa olin todella iloinen, kun huomasin löytäneeni surun tunteen, joka oli ollut kadoksissa pitkän aikaa. Näen surullisuuden ja masentuneisuuden aivan eri asioina. Suru merkitsee, että on jokin asia, josta välittää. Sitä ei ehkä ole, mutta siitä välittää silti. Masentuneisuus taas teki välittämisen tunteen vaikeaksi. Se teki kaiken mitäänsanomattomaksi ja harmaaksi. Nyt voin kuitenkin rauhassa olla iloinen tai surullinen, ärtynyt tai tyytyväinen ja tuntea olevani oikeutettu siihen. Omia arvoja olen rakentanut ja ajattelukaan ei ole niin hajoittavaa ja tuhoavaa kuin ennen. Filosofia on edelleen vahvasti läsnä elämässä, mutta nyt siitä voi nauttia eikä vain ottaa ongelmia itselleen.

Hyvä toi linkki.
Kierkegaardkin sanoi, että ahdistus on vain hyvä merkki. Se erottaa vailla omia mielipiteitä kulkevat pikkuporvarit ihmisistä, joilla on muitakin tarkoituksia. Taito on vain oppia elämään sen ahdistuksen kanssa.
Mä en suosittelis mielialalääkkeitä. Ne voi olla hyvä keino lähteä liikkeelle, jos olo on niin paha, ettei ilman pysty tekemään mitään. Ei noi lääkkeet kuitenkaan mitään ongelmia itsessään paranna, oloa vaan. Se että on paha olo, johtuu jostain. Lääkkeet hoitaa seurauksia, ei syitä. Sitten kun kuuri loppuu voivat selvittämättömät ongelmat nousta taas esille.

Ei ole nyt mitenkään tarkoitus kääntää veistä haavassa,mutta varmaan "vähän" vituttaa tuo Kiina juttu! otan osaa.Olen kyllä itsekin joskus kokenut tuon,miten väärään aikaan osaakin sairastua tai teloa itsensä...

Vähän samantapaisia fiiliksiä täälläkin. Jatkuvia rasitteita ovat krooninen väsymys ja totaalinen keskittymiskyvyttömyys opiskeluun. Opintotuki on katkeamassa ensi vuoden alussa jos en saa 10ov suoritettua syyslukukaudella, ja heikolta näyttää. En pysty keskittymään sitten yhtään, ajatukset räjähtävät vaeltelemaan n. 20 sekunnin keskittymisyrityksen jälkeen. En tiedä mitä teen jos tuet katkeaa. Pakko joko lopettaa koulu ja mennä töihin tai ryssiä tahalleen omat luottotietonsa että saa toimeentulotukea, ja jatkaa sen turvin opiskelua. Mutta onko sitten järkeä jatkaa opiskelua jos se ei kerran tunnu edistyvän? Pitäisi kai vaihtaa alaa kiinnostavampaan tms.

Tuntuu että olen päämäärätön väliinputoaja. En ole erityisen hyvä missään vaikka joitain vahvuusalueita onkin, olen kuitenkin liian laiska kehittääkseni itseäni näillä alueilla. Olen yksinäinen koska kaverit asuvat toisella paikkakunnalla enkä ole kovin tuttavallinen hankkiakseni uusia kavereita. Eikä se tunnu edes tarpeelliselta koska vietän kaiken vapaa-aikani yksin luukussani ja viihdyn niin harmillisen hyvin. Samanhenkisiä ihmisiä on niin kovin vaikea löytää. Joskus suorastaan välttelen tuttuja koska tuntuu ettei ole mitään sanottavaa.

Päivät, viikot ja vuodenajat vaihtuvat eikä mitään muutosta elämässä tapahdu. Arki on pakonomaista selviytymistä välttämättömistä askareista, että pääsee takaisin vain olemaan. Edetään päivä kerralla kohti ainoaa näkyvää päämäärää eli seuraavaa viikonloppua, jolloin saa taas laiskotella, idlata netissä ja ehkä päihteillä hyvin mielin. Samat ajatukset pyörivät päässä päivästä toiseen, unelmoin toisenlaisesta elämästä ja takerrun harmittelemaan menneitä pikkuseikkoja.
Tunnen itseni rajoittuneeksi läheisten odotusten takia, jotka estävät minua toteuttamasta itseäni.

Silti en pidä itseäni masentuneena. Unelmointi ja musiikki pitävät minut aika hyväntuulisena, näen ympäristössä paljon mielenkiintoista ja kaunista, tulen iloiseksi pikkuasioista ja olemassaoleminenkin on ihan hauskaa.
Ympäristön asettamat suorituspaineet kuitenkin tekevät olon helposti alakuloiseksi ja saavat minut tuntemaan itseni riittämättömäksi.

Ratkaisua ongelmaasi tai selviytymistarinaa en siis kykene antamaan, koska olen itsekin samantapaisessa vankilassa. Jaoimpa kuitenkin omaakin kokemusta asian tiimoilta, jos tieto siitä ettet ole yksin tilanteesi kanssa auttaisi ainakin vähän.

Niin monella on täälläkin surua ja ongelmia. Mutta niitä löytyy varmasti jokaisen ihmisen elämästä, sillä ilman ongelmia elämä ei olisi elämisen arvoista. Jos ei olisi mitään mitä etsiä, ei olisi mitään mitä löytää. Ei saisi käydä läpi niitä useita etsimisen tuomia tunteita ja varsinkin niitä jotka joutuu käsittelemään läpi kun lopulta löytää. Ongelmat tulee vaan liian helposti haudattua syvälle hiljaisuuteen. Siirtää ne pois tästä hetkestä ja huomisesta. Yrittää unohtaa. Mutta eihän se niin toimi. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Ongelmia pitäisi käsitellä. Niistä pitäisi puhua. Itse en avaudu helposti. En pysty luottamaan, välittämisestä puhumattakaan. Se on liian vaikea laji minulle, mutta tiedän kyllä mistä kaikki juontaa juurensa. Minua on satutettu liikaa pienestä saakka. Minulle on annettu vääränlaista maailmankuvaa. Minulla ei ole ollut oikeaa kotia tai vanhempia. Ei ketään kenelle puhua. Olen joutunut selviytymään itse ja olemaan pikkusiskoni pelastus. Keskellä juoppoja ja nistejä asuminen on ollut pelottavaa ja yhtä helvettiä pienelle lapselle.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Eritääin huonossa tilassa. Yli 8 vuotta piriä piikittäneenä päivittäiskäyttäjänä. Niin paljon on jäänyt sanomatta, tekemättä. On lohduttavaa ajatella, että huomenna on uusi päivä, mutta ei niitä päiviäkään ikuisesti ole. Kaikki on helppoa siirtää, mutta tulee hetki jonka jälkeen se ei enää olekaan mahdollista. Liian usein jää sanoja sanomatta, tekoja tekemättä. Oma sielu voi paeta ruumiista koska tahansa. Siitä harvemmin saa varoitusta. Totuus on kuitenkin se, ettei syntymän jälkeen mikään muu ole pakollista kuin kuolema. Kaikki muu on itsestä ja omista teoista kiinni.

Olen syönyt bentsoja, jotta jaksan. Kestän tämän helvetillisen olotilan. Nyt ei ole siis kyseessä tavallinen, masentunut tila, vaan yritän pitää piristä välipäiviä. Kaikkia paikkoja särkee. Erityisesti pohkeita, hartioita ja selkää. Pirullisen kylmä vaikka on mieletön kasa vaatteita päällä. Ääni on melkein lähtenyt, yskin melkein keuhkoni pihalle ja täytyy koko ajan niistää kun on niin kamala nuha. Oksettaa, pää särkee. Ja tämä olo olisi moninkerroin pahempi ilman bentsoja, artoja, tramaleja ja sirdoja. Yritän juosta pakoon omaa mieltäni. Omia tunteitani. En kestä tätä, mutta ei ole muitakaan vaihtoehtoja jos haluan jaksaa. Se on vaan niin vaikeaa. Olisi helppoa avata kännykkä ja soittaa kaverille, että tuo pirini hänen luotaan. Sitten vedot. Kaikki paha poissa. Mutta ei. Sitten en olisi ehtinyt pitää välipäiviä. Haluan miettiä, ajatella, pohtia. Miettiä mitä elämälleni teen. Liikun nistien kanssa joilla ei ole elämässään muuta kuin vedot. Aine. Tyhjä katse, ei toivoa, ei haaveita, ei uskoa huomiseen. Mutta minä en ole samanlainen. Minä uskon ja toivon. Minä ajattelen ja tunnen. Minä uskallan haaveilla ja elätellä unelmia. Minä yritän jaksaa, vaikka välipäivien jälkeen kiskominen ehkä jatkuukin samaan tapaan. Mutta toivon... Ehkä vielä jonakin päivänä pystyn pääsemään siihen maailmaan joka on ollut minulta niin kauan kielletty. Ehkä lasi minun ja sen toisen maailman väliltä häviää. Tai ehkä se särkyy sirpaleiksi kuten sieluni on tehnyt jo liian monta kertaa.

Pärjäilkää. Voimia kaikille. Antaisin niitä itseltäni, mutta kun niitä ei ole edes oman elämän parantamiseen tarpeeksi.