Kiitos taas kannustuksesta. Kuudes piritön päivä menossa. Yritän olla ajattelematta ajankulua, mutta se on mahdotonta. Minuutit tuntuvat tunneilta, tunnit päiviltä ja päivät vuosilta. Kuusi päivää! Se kuulostaa jonkun korvissa naurettavan vähältä määrältä, mutta kun ajattelen olleeni jo sen verran ilman niin meinaan tippua tuolilta. Minulla ei ole ollut piritöntä viikkoa vuosiin. Olen poltellut ja syönyt ryynejä aamusta iltaan joka päivä. Ilman niitä en olisi kestänyt, mutta aika hankalaa on kestää nytkin. Koko ajan on niin tuskaisa olo. Olisipa kipu pelkästään fyysistä, mutta ei. Veistä on pakko kääntää haavassa myös psyykeen ja henkisen tason puolella. On tosi yksinäinen olo kun ei ole ketään kenelle puhua.

Plinkin puolella tilitinkin siitä kun vedin eilen yhtä jätkää turpaan kun se oli soittamassa nistikavereitani hakemaan minua vedoille. Ne eivät aio päästää minua pois koukusta ja seurastaan. En voi olla kotona. Yksin ainakaan. Vainojen päälle joku käy vähän väliä oven takana ja siinä tulee hulluksi. Mutta eivät nämä pössyttelijätkään ymmärrä maailman menosta mitään! Nauravat savun keskellä aamusta iltaan Simpsoneita ja mäyssäävät. Siis ihan rentoa ja mukavaa porukkaa, mutta eivät tiedä mitään piristä tai ulkomaailmasta. Ganja, sohva, TV ja mässyt. Siinä tiivistetysti heidän elämänsä raamit joiden oltava kunnossa. Minä taas hyörin ja pyörin kuin hyrrä tietämättä minne mennä tai mitä tehdä. Välillä itken, välillä raivoan ja riehun, välillä vedän sellaiset hatsit että tulee pienen pieni hymy väkisin kasvoille, vaikka elämä tuntuu vetävän turpaan koko ajan.

En enää tiedä päämäärääni. Kuinka kauan olen ilman? Sen verran kun pystyn. Luovuttaminen on kyllä todella lähellä. Olen niin yksin, olen niin loppu. En jaksa tätä enää kauaa. Jos pystyisin luottamaan ihmisiin niin olisi helpompaa. Jos osaisin avautua. Välillä on sellainen olo että selviän ja haluan taistella, mutta sitten alan miettimään minkä vuoksi. Siis onhan tässä maailmassa paljon muutakin ihanaa ja kokemisen arvoista kuin aineet, mutta mitä minä teen ilman niitä? Mihin muutan? Minne menen? Mitä elämäni sisältää? En tiedä millaista elämä ilman aineita on. En ole koskaan kokenut sellaista. Se on pelottavaa. Toisaalta houkuttelevaa ja ihanaa, mutta sitten taas niin hirveää ja inhottavaa ettei kuulosta yhtään minun maailmaani sopivalta. Mutta eivät aineetkaan ole oikeaa elämää. Ne ovat aina todellisuuspakoa. Tavalla tai toisella. Menee hermot ihan kohta. Mielialat vaihtelee sekunnin välein. Samoin ajatukset ja tunteet. Kohta olen lattialla sirpaleina eikä kukaan huomaa kun ne nauravat Homerin kiljuntaa. Minä yritän päästä nousemaan ison peittokasan alta polttelemaan lisää kukkaa ja höpöheinää. Kaikki muut täällä muuten hikoilevat kun olen laittanut patterit täysille, saunan päälle, ikkunat kiinni ja istun mielettömän peitto/vaatekasan alla. Eivät nuo pössyttelijät tiedä refloista näköjään mitään. Mutta toisaalta, parempi niin. Pärjäilkää ihanaiset vaultilaiset! Minä otan päivän kerrallaan, tai tällä hetkellä ennemminkin tunnin.